Nyt kun älypuhelimet toimivat käytännössä kannettavina musiikkisoittimina, iPodista on tullut enemmän tai vähemmän jäänne. Mutta sen ei pitäisi poistaa sitä monumentaalisen vaikutusvaltaista keksintöä, jonka se on todistettu olevan. Ei ole kiire kutsua ensimmäistä menestyvää massamarkkinoiden mp3-soitinta yhdeksi viimeisten kahden vuosikymmenen eniten peliä muuttavista innovaatioista. Lompakkoasi pienemmällä gadgetilla Apple muutti tapaa, jolla käytämme ja kuuntelemme musiikkia. Pidämme vuonna 2018 itsestäänselvyytenä, että musiikki on pohjimmiltaan olemassa monille eri alustoille levitettäväksi, mutta tarvittiin iPod muuttaakseen musiikin massiivisesti kannattavasta hyödykkeestä joksikin enemmän ilmaista resurssia muistuttavaksi.
Apple ansaitsee tunnustuksen siirtymisestä fyysisestä mediasta mp3-tiedostoihin ja myöhemmin suoratoistoon. Tosiasiat ovat mitä ne ovat, mikään muu yritys ei tuonut markkinoille mp3-soitinta, joka olisi ollut lähellä iPodin kilpailijaa. Mutta mp3-soittimen alkuperätarina ei ala Cupertinosta. Noin 300 mailin päässä San Fernandon laaksossa toinen yritys voitti Applen omalla laitteellaan.
Vuonna 1982 Chong Moon Li perusti Diamond Multimedian, josta tuli yksi johtavista grafiikka- ja äänikorttien valmistajista 1990-luvulla. Diamond Multimedia oli myös yksi varhaisimmista yrityksistä, jotka harrastivat tuolloin syntymässä olevaa digitaalisten äänisoittimien alaa. Syyskuussa 1998 yritys tuli markkinoille Rio PMP300:lla, joka luultavasti toimi edeltäjänä sille, mitä Apple lopulta kehitti vain muutaman vuoden kuluttua. Itse asiassa on vaikea olla katsomatta PMP300:aa karkeasti rakennettuna iPodina. Laite jakaa iPodin suorakaiteen muotoisen muodon sekä monet sen selkeimmistä ominaisuuksista, erityisesti näyttöruudusta ja napsautuspyörästä.
Aiheeseen liittyvä video
Rio PMP300
Mutta siihen yhtäläisyydet suurelta osin päättyvät. Kuten useimmat lapsenkengissään olevat tuotteet, PMP300 oli suhteellisen iso laite, jota painotti vanhan maailman tekniikka. Kaapelin kautta lataamisen sijaan PMP300, joka latasi kappaleita henkilökohtaisesta tietokoneesta, vaati yhden A-akun. Myös säilytyskapasiteetti oli hyvin rajallinen. iPodin vetovoima johtui sen kyvystä antaa käyttäjien kuljettaa tuhansia kappaleita etutaskussaan. PMP300 sen sijaan maksimissaan 32 megatavua. (Oikeudenmukaisesti, laite antoi käyttäjille mahdollisuuden tallentaa lisäkappaleita muistikortille.) Yritys oli jalo, mutta se ei vain ollut PMP300:n aika. Jälkeenpäin katsottuna on hämmästyttävää, kuinka paljon Apple kehitti Digital Multimedian primitiivistä prototyyppiä vain kolmessa vuodessa.
Kaikista puutteistaan huolimatta PMP300:n merkitys ylittää itse laitteen. PMP300:n markkinoinnilla olisi valtava heijastusvaikutus siihen, miten musiikkia myydään ja markkinoitaisiin tulevina vuosina. Laitteen, joka myytiin huomattavan alhaisella 200 dollarilla, kun se tuli myyntiin vuonna 1998, pysäytti nopeasti Amerikan levytysteollisuusyhdistys, joka oli huolissaan siitä, kuinka tuote voisi vaikuttaa kielteisesti ennätysmyyntiin. Laite oli myynnissä noin kuukauden ennen kuin RIAA jätti Keski-Kalifornian käräjäoikeuteen kiellon estääkseen sen myymisen. Tapahtui uraauurtava päätös, jolla oli suuri osa tien avaamisessa popmusiikin kulutuksen tulevaisuudelle.
Asiassa RIAA vs. Diamond Multimedia RIAA haki suojaa vuoden 1992 Audio Home Recording Actin nojalla. Organisaatio lobbai lujasti lain hyväksymistä yrittääkseen hillitä digitaalisen äänen tuloa, jonka se näki uhkana CD-myynnille 1980-luvun lopulla. Presidentti George H. W. Bushin lokakuussa 1992 laiksi allekirjoittamassa lakiehdotuksessa määriteltiin muun muassa, mikä on digitaalinen äänentallennuslaite. Lain mukaan tällaisten laitteiden valmistajat ovat velvollisia maksamaan rojalteja RIAA:lle, ja niiden on myös sisällytettävä tuotteisiinsa sarjakopioiden hallintajärjestelmä (SCMS), joka auttaa estämään niiden käytön musiikin laittomaan kopioimiseen.
RIAA väitti, että PMP300 muodosti digitaalisen äänentallennuslaitteen, koska se pystyi kopioimaan musiikkia eri muodossa. Lisäksi Digital Multimedia ei maksanut rojalteja tai varmistanut SCMS:n laitteelleen, mikä oikeuttaa PMP300:n poistamisen hyllyiltä, se väitti. Mutta tuomari Andrea Collins ajatteli toisin. 26. lokakuuta 1998 Collins hylkäsi kieltomääräyksen käräjäoikeudessa katsoen, että tapaus ei ollut perusteltu.
RIAA valitti päätöksestä Yhdysvaltain yhdeksännen piirin muutoksenhakutuomioistuimeen. Mutta yhdeksäs piiri ei ainoastaan vahvistanut alemman oikeuden päätöstä, vaan myös itse asiassa laajensi sitä. Koska PMP300:ta ei markkinoitu erityisesti musiikin tai muun tekijänoikeudella suojatun materiaalin kopioimiseen käytettävänä laitteena, se ei täyttänyt kotiäänityslain mukaista digitaalisen äänentallennuslaitteen määritelmää. Päätettiin myös, että henkilökohtaisen tietokoneen kiintolevyä, joka isännöi muita tiedostoja ja ohjelmia kuin musiikkia, ei voida lain mukaan pitää digitaalisena äänentallennuslaitteena. Sen sijaan tuomioistuin katsoi, että musiikkitiedostojen siirtäminen PC:ltä PMP300:lle henkilökohtaiseen käyttöön oli kohtuullista käyttöä.
Yhdeksännen tuomioistuimen päätöksestä, joka annettiin 15. kesäkuuta 1999, tuli ensimmäinen suuri lainsäädännöllinen voitto tiedostojen jakamisessa. Myönteinen päätös ei kuitenkaan juurikaan auttanut PMP300:n tulosta. Diamond Multimedia myi noin 200 000 yksikköä oikeudenkäynnin pölyn ratkeamisen jälkeen, mutta ei kestänyt kauan ennen kuin yritys lopetti tuotteen. Diamond Multimedia pääsi lopulta kokonaan pois mp3-soitinpelistä. Nykyään yritys valmistaa ja myy useita nykyisen teknologisen ilmaston mukaisia tuotteita, mukaan lukien pelikuulokkeet, telakointiasemat, videosovittimet, USB-portit ja äänikortit.
Rio PMP300
Sillä välin RIAA jatkoi sinnikkäästi taistelua ladattavan median mahdollisen lisääntymisen puolesta. Kuusi kuukautta sen jälkeen, kun RIAA vs. Diamond Multimedia oli julkaissut havainnot, yhdeksännelle piirituomioistuimelle esitettiin uusi RIAA:n kieltopyyntö, tällä kertaa tuolloin orastavaa tiedostonjakoverkkoa Napsteria vastaan. Tällä kertaa RIAA:n valitus onnistui. Heinäkuussa 2001 Napster lopetti toimintansa noudattaakseen tuomioistuimen määräystä estää tekijänoikeudella suojatun musiikin jakaminen. Kaksi kuukautta myöhemmin yritys maksoi noin 26 miljoonaa dollaria hyvityksenä RIAA:lle aiemmista latauksista sivustolta.
Mutta vahinko oli jo tapahtunut. RIAA on saattanut saada Napsterin parhaat puolet, mutta loputon joukko kopioituja tiedostojenjakoverkkoja syntyi joka tapauksessa sen jälkeen. Taistelu olisi voitu voitettu, mutta musiikkiteollisuuden olisi viime kädessä myönnettävä sota uudelle medialle. Alan kamppailut kaupallisen jalansijan palauttamiseksi jatkuvat lähes 20 vuotta myöhemmin. Vuonna 2018 suoratoistopalvelut, kuten Spotify, Apple Music ja Tidal, ovat vain lisänneet kiilaa alan ja musiikin kuluttajien välille, joista se ennen oli niin pelillisesti hyötynyt. Toisaalta artistit ovat suurelta osin jätetty sopeutumaan sen tosiasian kanssa, että menestystä ei voi enää mitata levymyynnissä, ainakaan samalla tavalla kuin ennen.
Nykyään sinun on vaikea löytää joku, joka olisi kuullut Rio PMP300:sta, varsinkin sen jälkeen, kun iPodista tuli yhtä yleinen nimi kuin Walkmanista. Mutta epäonnistumisestaan huolimatta ei voida kiistää sen kättä teknologisen vuoroveden muuttamisessa. Diamond Multimedia saattoi jäädä visioonsa mp3-soittimesta, mutta yritys oli ensimmäisten joukossa, joka ymmärsi ja yritti hyödyntää tällaisen laitteen potentiaalia. Tämä antaa PMP300:lle perinnön, jota et voi mitata yksiköissä.