Outoja aikojaMetallica. Tällä hetkellä populaarimetallia määrittelevien nousevien, pelottomien ja genreen taipuvien bändien tulinen renessanssi herättää kysymyksen: kuinka genren kansainvälisesti tunnetuin bändi voi pysyä ajantasalla'http://www.rollingstone.com/music/features/lars-ulrich-mentally-we-could-do-this-for-another-100-years-w436350' >haastattelu kanssa Vierivä kivi aiemmin tänä vuonna rumpali Lars Ulrich lupasi asuunsa kuolemattomuuden. Uskon, että henkisesti voisimme tehdä tätä vielä 100 vuotta, hän julisti ylpeänä ja lisäsi: Toivon, että jatkamme levyjen tekemistä siihen päivään asti, jolloin kaadumme.
Mutta onko Metallicalle edes paikkaa historiankirjojen ulkopuolella 20 vuoden kuluttua'https://consequence.net/2008/09/album-review-death-magnetic/' > Kuoleman magneetti - vasta nyt huomattavasti paremmalla masteroinnilla. Jälkimmäinen on yhtä massiivinen, kukoistava melodialla ja yhdellä Metallican koko luettelon tarttuvimmista kuoroista. Riffit vaikuttavat myös vakavasti Ulrichin militantin tarkkuuden ja Kirk Hammettin voittoisan soolon ansiosta.
(Lukea:Metallican ylä- ja alamäet)
Aiheeseen liittyvä video
Mutta sitten asiat alkavat hajota. James Hetfieldin kömpelö laulu ja epätyypilliset delay-efektit estävät Now That We’re Deadista muodostumasta toiseksi hiipiväksi klassikoksi. Sopivasti nimetty Confusion aikoo olla kovaiskuinen ja progressiivinen kappale, joka vain kompastelee kiusallisen sointukulkunsa ympärille. ManUNkind, albumin ilmeisin sytytyskatkos, karkaa reunasta raikkailla, vanhoilla blues-riffeillä ja kömpelöillä aikamerkin vaihdoilla. Ulrichin marssivauhti on ristiriidassa muun bändin kanssa, jotka näyttävät olevan enemmän panostaneet jonkinlaiseen balladiin.
Sieltä Metallica käy läpi Here Comes Revengen, joka on ääniinen jatko-osa Enter Sandmanille, ellei sen huono ajoitus ja pettymys aiheuttaisi crescendoja. Mistä puhuen, olenko molemmat villi'https://consequence.net/2016/11/metallicas-top-20-songs/' >Metallican 20 parasta kappaletta)
Lähes 80 minuutin kohdalla se on ymmärrettävää albumin kaltaiselle Kiinnitetty… itsetuhoamiseen tuudittaa, mutta bändi tulee aivan liian mukavaksi liian aikaisin. Mikä on hauskaa ottaen huomioon Ulrichin äskettäiset kommentit bändin kestävästä fyysisyydestä. Samassa edellä mainitussa haastattelussa hän jatkaa nimeä Rolling Stones, toinen ikääntyvä rock 'n' roll -asu, ja väittää, että Metallica on fyysisesti vaativampi työ (missä hän ei ole rehellinen). Jos et voi soittaa [kappaletta] sen ansaitsemalla fyysisellä vaatimuksella, hän sanoo, on parempi olla soittamatta kuin soittaa sitä puoliksi. Paljon jotakin Kiinnitetty… itsetuhoamiseen on ristiriidassa tämän lausunnon kanssa, mutta sitten on albumin viimeinen salainen ase Spit Out the Bone.
Seitsemänminuuttinen kappale, joka toimii Hardwiredin kirjanpenkinä, ottaa tämän aloitussalvon alkusointuja ja nopeuttaa ne joksikin melodisesti väkivaltaiseksi. Kaikki on luonnollista tahtia mahdollistaen fantastisia hetkiä Rob Trujillon lyhyestä bassosoolosta Hammettin levyn energisimpään sooloon, likaisten, hiipivien riffien kenkälaatikkoon, joka pitää kuulijat varpaillaan. Se on kiva vittu niille, jotka ovat saattaneet epäillä Metallican paikkaa metallissa (tämä kirjoittaja mukaan lukien), mutta mikä tärkeintä, se on polttoainetta tuleen, joka on palanut lukemattomien Metallica-fanien sydämissä vuosikymmeniä – intoa, joka jatkuu hehkuvat niin kauan kuin bändin omat sydämet sykkivät.
Tärkeimmät kappaleet: Spit Out the Bone, Hardwired ja Atlas, Rise